Ihmisten kohtaaminen onkin mielenkiintoista. Kuka mitenkin reakoi. Tästä onkin jo aikaa. Pitäskö sanoa, aikaa ennen Koronaa. Istuin junassa ja vastapäätä istui pari kaunista nuorta tyttöä. Kauniitahan ne tervet nuoret on. Aamulla oli ranteet hieman kipeen oloset ja tiesin että joutuisin kantamaan päivän aikana enemmän kuin normaalisti, niin asennin rannetuet kumpaankin käteen. Istuttuani jonkin aikaa junassa nuoret huomasivat rannetukeni ja ehkä kivuliaan olonikin.  Eivät he mitään sanoneet toisiaan työkkivät ja yrittivät olla kattomatta käsiäni. Sitten suputtivat toisilleen jotain. Koko matka menikin silleen. En sanonut mitään kun kerran ei kysytty. 

Heitä varmaan askarrutii turvotukset sormissani ja rannetuet. Ei se minua häirinny kuitenkaan. En kattonu että olisi tarvinnu mitään mainita. Sairauteni on osa minua. Ja se tekee minusta sen ainutlaatuisen ihmisen joka olen. Niin kuin me kaikki olemme. Kun jäimme junasta katsoin kuinka nuoret meni käveli kauniisti korkeilla koroillaan. Se sai suuni hymyyn. Noin minäkin aikanaan. Eikä siitä niin pitkää aikaa olekkaan. 

Olen kyllä kiitollinen ettei minua surkutella töissäkään. Kun sairaus puhkesi ja pääsin sairausloman jälkeen töihin jälleen, niin heti minulle sanottiin, että jos jotain on mitä voidaan muuttaa niin sanon vain. Ovet löysyteltiin niin että saan ne helpommin auki. Ja muutkin apuvälineet ja erkonomia tarkistettiin. Kaikki hoitu vaivattomasti. Eikä siit tehty suurempaa hälyä. Tiedän että olen etuoikeutetussa asemassa, kun minun työnantaja huomioi asiat. Kaikilla ei valitettavasti ole asiat yhtä hyvin. 

Naapureiden käytös on myös aivan ihanaa. Ei ne kysele  kivuistani ja voinnistani. Ei sen enempää kuin en minäkään heidän sairauksistaan. Sitä on muutakin puhumista kuin sairaudet. Jokainen auttaa toistaan jos on tarve, mutta ei surkuttele eikä valita suotta. Jokaisella miellä on omat kolotuksemme. 

Mutta kyllä se on todettu, että kun sairaus astuu kuvaan niin osa " ystävistä " kaikkoaa. Olen miettiny sitä mistä se mahtaa johtua. Ehkä osa ei vain osaa kohdata sairastunutta ihmistä. Ei tiedä mitä sanoisi tai miten käyttäytyisi. Ehkä samoin kuin surun kohtaaminen. Se on osalle ihmisiä vaikeaa. No täytyy myöntää, että on niitäkin jotka arvelevat että joutuvat tekemään jotain. Joutuvat antamaan aikaansa tai pelkäävät että niitä velvoitetaan johonkin. 

Mutta itse otan asian niin, että jos jonkun ei sovi enää olla tekemisissä kuin harvoin kysyäkseen puhelimessa tai netissä kuulumisia, niin olkoon siten niin. Tosi ystävät pysyy rinnalla vuosikymmenistä toiseen. Ja sehän tässä elämässä on tärkeää. Ihmisten ei pitäsi pelätä kohdata sairautta tai surua. Ei se paljon vaadi. Riittää kun on läsnä. Ei tarvitse sanoa mitään. Kyllä se elämä taas astuu raiteilleen kun aikaa laitetaan. 

Mutta joskus itteen sattuu kun huomaa toisen hädän. Lapsenlapseni oli vaikea kohdata sairauteni. Vanhempansa oli kertoneet että olin sairastunut ja mistä sairaudesta oli kysymys. Voi reppanaa. Oli mennyt kattomaan netistä omin toimin. Ja tietysti törmänny siellä kauheisiin kuviin vääntyneistä sormista,-varpaista ym. Jos sitten joku mainitsikin sairauteni niin laittoi hän kädet korvilleen ja huusi että hiljaa. Mutta, kun sitten asiasta puhuttiin hänen kanssaan rauhassa ja ajan kanssa, niin siitä hän sitten rauhoittui. Mutta sen päätin että sairaudestani en puhu lasten kuullen. Ei lasten tervitse kantaa huolta isovanhempiensa sairauksista. Kyllä ne kerkee ne kohdata sitten vanhempanakin kun vähän paremmin ymmärtävät. Lasten tulee saada olla lapsia. Ei kantaa aikuisten murheita.

Tärkeää on, että kohtaa ihmisen ihmisenä, ei vammaisena tai sairaana. Ihminen on edelleenkin ihminen, saairauksistaan tai vammaisuudestaan huolimatta. Itseäni en katso vammaiseksi, vielä. Kivut kyllä rajoittaa tekemisiäni mutta ei estä elämästä elämääni.