Hei 

Kun sairastuin muuama vuosi sitten reumaan, niin maalimani ja läheisteni elämä muuttui. Minun elämäni jopa mullistui. En enää pystynytkään tekemään niitä juttuja mitä aikaisemmin pystyin tekemään. Suurin osa harrastuksista piti hylätä kun ei ollut enää mahdollista niitä harrasaa. Tulinko katkeraksi. En. Miksikö. Ei ollut aikaa eikä voimavaroja siihen. Oli mietittävä miten tästä eteenpäin. Henkistä tuskaa kyllä tunsin. Oli niin vaikea pyytää apua rakkailtaan kun en itse pystynyt tekmään jotain. Terveenä olin pitänyt kaikki narut käsissäni. Minä tein mitä halusin, toiset sitä mitä osasivat. Jos näin karrikoiduksi voi sen sanoa. 

Olin terve ja luova. Kun sain sain idean niin toteutin sen. Tein pajon erilaisia asioita käsilläni ja nautin siitä että sain käsilläni aikaan näkyvää. Niin kotona, puutarhassa kuin muutenkin. Pystyin myös auttamaan muita monin eri tavoin.

Reumani alkoi jaloista. Polvet kipeentyi, niin että en enää päässyt kyykkyyn enkä ylös. Sitten alkoi sormet ja ranteet kipeentyä. Lähti voimat käsistä. En saanut enää edes soppapurkkia auki ilman apua. Hyvä kun sain itse vaatteet päälleni  riisuttua. 

Mutta nyt kun ajattelen asiaa taaksepäin, oli suurin huoleni se, että joudun ehkä työllistämään puolisoani liikaa. Harmi siitä että hän joutuu tekmään niin paljon minun puolestani. Vaikka häntä se ei vaivannut ollenkaan. Hän oli sitä mieltä, että on jo aika vuorosaan hänen tehdä minun eteen jotain. Olin passannut häntä jo vuosikymmenet. 

Mutta sitä ihminen on kummallinen. Sitä on niin vaikea hyväksyä että itse ei pysty ja kykene. 

Nyt siitä on jo kulunut muutama vuosi. Oloni on luojalle kiitos parempi. Pystyn tekemään suuriman osan kotitöistä, pystyn nauttimaan ulkoilusta ja elämään lähes normaalia elämää. Ajoittain tosin kyllä nivelet kipeentyy ja ovat tuskaiset. Rajoittavat tekemisiäni. Mutta ajattelen että tämä on mun elämää nyt. Nautin silloin olostani kun kunto antaa myöten. Hyväksyn mieheni avun painavimmissa kotitöissä. En sure sitä mitä olen menettänyt vaan pyrin nauttimaan ja olemaan kiitollinen siitä mitä olen saanut ja mitä minulla on.

Joskus kauan, kauan sitten kuulin sanonnan että jos jotain menettää niin jotain saa tilalle. En tainnut sitä silloin uskoa Mutta niin se vain tuo elämä on. Se ottaa ja se antaa. Täytyy vain olla kiitollinen siitä mitä on. Olen vielä työelämässä, mutta odotan innolla sitä aikaa että pääsen eläkkeelle. Ja toivon hartaasti, että olen edes tässä kunnossa silloin. Niin voin sitten työn rajoittamatta tehdä mitä haluan ja milloin haluan.

Suurin elåmän kantaja on pulisoni. Hänen hellyys, turva ja tuki on se suuri voima joka kannattaa arjessa päivästä toiseen. Se antaa voimaa uskoa parempaan ja uskoa siihen että kaikesta selvitään. Kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu. Toisaalta voin edelleen käyttää luovuuttaini. Mutta toisella tavalla. Kun jotain en voi tehdä normaalisti kipeyttämättä niveliäni kehittelen uusia tapoja tehdä asiat toisin. Ilman että niveleni kipeytyisivät niin kovin.  Myös mieheni kehittelee ja tekee asioita joilla helpottaa elämääni. Niin että voin tehdä- ja harrastaa jotain helpommin. 

Asioita voi tehdä niin monella tapaa. Niin kuin voi elää elämäänsä monin tavoin. Voi olla kiitollinen siitä mitä on ja mihin pysyy. Tai voi käpertyä itsesääliin ja katkeroitua siitä mitä ei voi enää ehdä ja mihin ei enää kykene. Minä en halua elää niin. Vaan haluan olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja nauttia elämästäni. Elämän suuret nautinnot koostuun pienistä asioista.  

On päiviä jolloin noi jalat sanoo että tänään ei sitten lähdetä lenkille. No ei sitten. Teen jotain muuta mihin en tarvitse niitä jalkojani. Joskus ranteet päättää pistää yhteistyön tauolle. No olkoon sitten tauolla. Teen jotain ihan muuta tai en tee mitään. Nautin olostani muulla tapaa. Kipu on jokapäiväinen olotila. Johonkin sitä jossain vaiheessa päivää koskee. Mutta entä sitten. Ajattelen että on se joskus koskenu enemmänkin ja menee se ohi taas jossain vaiheessa. 

Kun koskee yöllä niin ettei löydä sellaisa asentoa että saisi nukuttua. Sitä silloin pyörii jonkin aikaa pedissä. Mutta nousee sitten ylös ja tekee jotain. Kun ei kerran tänä yönä saa koko yötä nukuttua niin ehkä seuraavana yönä. Teen jotain joka rauhoittaa mielen ja saa ajatukset vähäksi aikaa muuhun kuin siihen kipuun.  Uskon vakaasti että oma mieletila ja ajatusmaailmamme vaikuttaa pajon siihen miten me voimme kipujemme keskellä.

Joskus minulle on sanottu, että näkee kävelystä että minuun sattuu. Mutta miksi minä en koskaan valita. Silloin kysyn että mitä se auttaisi. Ei se poistaisi kipua mihinkään. Antaisin vain vallan kivulle. Ja jos alkaisin ruikuttaa kivuistani joka käänteessä niin kuka minua enää jaksaisi kuunnella. Mieluummin huumori mukaan ja usko parempaan päivään. 

Kyllä se välillä vie ilmeen vakavaksi kun koskee. Mutta kun muistan että alan tehdä jotain mistä todella tykkään niin huomaan että jopa kipu unohtuu.  Yksi tekeminen mistä muiden ohella tykkään tosi paljon on kalastaminen.  Se on jotenkin koukutttavaa, rauhoittavaa ja mukaansa tempaavaakin.  Kun kala alkaa syödä, niin siinä unohtuu että ranteet on kipeet. Sitä on niin into pinkeenä että ei tunne mitään kipua. Toinen asia onkin sitte seuraavana päivänä. Mutta silloin osaa jo nauraa siitä kivusta huolimatta. Sitä muistaa sen tunteen kun kala söi. Miten taisteli Hauen kanssa saako sen yllös maihin vai päihittääkö Hauki minut. Ja se tunne kun se sitten on saatu ylös. Niin, elämä on kummaa. Kunpa aina kun murhteet myllää ajatuksissa tai kipu kiusaa kroppaa muistaisi etsiä tekemistä mikä innstaisi ja tempaisi mukaan niin että kaikki muu unohtuisi.

Tässä tämä alkukirjoitus. 

Myöhemmin lisää ajatuksiani.  Älä pahoita mieltäsi vaikka olisitkin eri mieltä. Jokaisella on oma tapansa elää ja selviä arjestaan. Kunhan muistamme, että sellainen arki meillä on millaiset valinnat me tehdään. Omilla valinnoillamme jokainen tekee oman arjen.